anttialfthan Olen suomalainen, olen siitä ylpeä ja kiitollinen, sen takia kunnioitan Suomen lippua

Suvakiksi tulosta edelleen, osa 2

  • Clacton Diggers
    Clacton Diggers
  • Diggers Some Later
    Diggers Some Later

Matkustin Englantiin muutama vuosi ensivisiittini jälkeen uudelleen, vuonna 1970. Nyt en enää ollut ylioppilaspoika vaan luonnont. kand. Helsingin yliopistosta, pääaineena geologia ja paleontologia. Ja olin naimisissa, pikkuisen tytön isä. Olin opiskellut arkeologiaa, ja mieleni paloi päästä mukaan selvittämään ihmisen alkuperää. Muistan kirjoittaneeni British Museumiin, mistä sain ohjeet edelleen, sinne mikä oli sinä vuonna kuumaa ja suurinta varhaisen kivikauden kenttätutkimuksissa.

 

No, tämähän ei edellytä suvakkivihervasemmistomokuttajakukkahattua. Olin tutustunut tuon vaiheen luonnonsuojeluryhmittymiin - liian poliittisia makuuni. Olin hyvin vähällä tallustella Vanhan valtaukseen, tietämättäni, lankomies hillui siellä mutta en tiennyt. Olin tavannut maolaisen kommunistin ja pannut merkille että hygieniassaan oli minunkin nokkaani sanomista. Olin joutunut nuorisokepun jäsenlistoille vastoin tahtoani. Mutta, matkustin siis maaliskuun lopulla Tukholman kautta Lontooseen.

 

Kaivausten alkamiseen oli vielä aikaa; ostin Lontoosta pienen harjateltan ja lähdin liftaamaan lounaaseen. Palelin teltassa, aivan ankarasti, ja Weymouthissa ostin moottoripyörän, lähdin opettelemaan vasemmanpuolista liikennettä kantapään kautta. Ja joka yö palelin. Kävin Canterburyssä, mutta ei sieltä mitään entistä löytynyt, ei mitään. Lienen ollut kyyninen suvakki kun porhalsin Lontooseen ja pakkasin sinne jättämäni omaisuuden pienen moottoripyörän päälle. Metsässä kulkijan vaistolla puikkelehdin suurkaupungin sokkeloissa luoteeseen, kunnes vastaan tuli viitat Essexiin johtavalle kantatielle. Olin saanut tarpeekseni yksin seikkailusta ja suuntasin ennen sovittua päivämäärää kaivaustiimin tukikohtakylään. No, viimeiset kymmenen mailia hinauksessa, Ariel-moottoripyörällä.

 

Määränpää oli Thorpe-le-Soken, the Bell Hotel, ja nukuin ensimmäisen yön sisätiloissa. Tosin sairastuin englantilaisen oluen takia väliaikaisesti. Olin illalla tanssinut ripaskaa pubin lattialla ja potkaissut Cromwellin aikaisen pöydänjalan poikki siinä touhussa. Muu kapakan sisustus oli pikemmin Jacobin ja Elisabetin aikuista, talo oli 1500-luvulta. Kyläläiset suhtautuivat hyvin suvaitsevaisesti minuun, vaikka rikoinkin kansallisomaisuuttaan ja uhmasin perinteitä.

 

Kun tulin, olin kaivaustiimin kolmas jäsen. Edelläni olivat John the Boss ja työnjohtaja Peter. Molemmat olivat tulleet Etelä-Afrikasta, mutta Peter oli sieltä kotoisin. Värillinen. Ja pakolainen. Seuraavana päivänä tuli Mark, nuori amerikkalainen joka humaltui alkoholista, tottumattomuuttaan.

Kenttäkaivaukset aloitettiin Clacton-on-Sean gofkentällä, suuren piikkipusikon kätkössä, minne raahattiin kaksi vanhaa asuntovaunua. Seuraavalla viikolla ydinporukkaan tuli mukaan Aberdeen, tämän tarinan ehkä keskushenkilö. Aberdeen oli entinen brittiarmeijan sotilas, palvellut miehitysjoukoissa Länsi-Saksassa, nyt pakomatkalla vaimonsa luota jonka kanssa ei tullut juttuun. Tarkoitus hänellä oli jatkaa Afrikkaan, valkoiseksi palkkasotilaaksi Angolan sotaan, mutta ei sitten jatkanut.

 

Huhtikuu oli kylmä. Vähitellen saimme kaivaukset alkuun, ensin noin kymmenen hengen joukolla, ja vähitellen aurinko alkoi lämmittää telttaleiriä Thorpen hautausmaan takaisella niityllä. Asuimme kaikki teltoissa, paitsi John the Boss. Ja aluksi jokaiselle oli oma teltta - minä onnistuin hankkimaan kaksi - mutta sitten Aberdeenin teltta paloi. Kylän lapset olivat leikkineet tulitikuilla ja Aberdeen menetti kaiken paitsi omat työvaatteensa ja minulta lainatut sukat (joita en vaatinut takaisin). Rahoittajataho kyllä sittemmin korvasi menetetyt vaatteet, mutta palaneet asiapaperit oli jo vaikeampi korvata. Aberdeen juuttui maisemaan. Juuttumista saattoi edesauttaa muutamat herkästi kaatuilevat naiset.

Toukokuussa sattui toinenkin dramaattinen tapaus. Peter ajoi yöllä kolarin Land Roverilla mikä kuului kalustoon. Olimme palailemassa tutkimusmatkalta Walton-on-the-Nazen tunnetuimpaan pubiin ja Peter oli juonut vain muutaman tuopillisen, siellä ja ennen lähtöä, ja siitä huolimatta valkoisen Minin ovi repeytyi irti ja meidän automme ajoi pensasaidan läpi erään vanhan rouvan puutarhaan. Henkilövahinkoja ei tullut ja mukanamme oli vastavalmistunut lääkäri, ensimmäinen nainen miehiseen joukkoomme. Huutomerkki.

Kesän mittaan sitten kaivajien joukko ja telttaleiri kasvoi, enimmillään väkeä oli noin kolmekymmentä, brittejä ja amerikkalaisia pääasiassa. Iltaisin oli elävää musiikkia Bell Hotelin pubin puolella. Paikka oli parhaana kesäaikana tupaten täynnä. Meistä ja touhustamme tuli nähtävyys. Lieveilmiöitäkin tuli, ei kuitenkaan nuivia, vaikka Peterin ihonväri oli aika tumma.

 

Siinä kansainvälisessä ympäristössä minäkin väistämättä edelleen suvakoiduin, aloin jopa ymmärtää jossain määrin amerikkalaisia. Tai kiinnostukseni ymmärtämiseen heräsi. Britit eivät olleet ongelma, paitsi teknologiansa.

Merkittävää oli, että Aberdeen päätti olla matkustamatta Angolaan - tappamaan neekereitä, kuten hän sanoi, nyt tutustuttuaan Peteriin.

Mark sai terveiset Yhdysvalloista. Hänet oli määrätty Vietnamin sotaan. Tämän jälkeen Mark muuttui, vetäytyi kuoreensa, riiteli. Minä tulin kerran lyöneeksi häntä leukaan erään aamuerimielisyyden yhteydessä, mistä hän närkästyi. Juttu vaivasi minua myöhemmin, mutta toivoin että se olisi ollut hänelle jotenkin avuksi armeijan olosuhteita ajatellen. Minulla ei ole mitään tietoa miten Markille lopulta kävi.

 

Aberdeenin tapasin paljon myöhemmin käväistessäni Englannissa. Hän oli mennyt naimisiin, saanut perheen siinä kaupanpäällisinä, toimi aktiivisesti hyväntekeväisyystyössä syrjäytyneitten nuorten auttamiseksi.

Tapasin myös John the Bossin. Vähän myöhemmin hän kuoli. Ehdimme kuitenkin juoda yhteiset oluet, John, Aberdeen ja minä. Emme enää nuorina ja vahvoina, mutta ainakin me kolme kovasti suvaitsevaisina, kukin omalla tavallaan, oman taustansa ja kokemuksensa pohjalta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (11 kommenttia)

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Pitkä taival suvakiksi! Mikä olisi todennäköisyys, että vielä kypsässä iässä saisit nuivuus-herätyksen, ja kelkkasi kääntyisi täysin?

Käyttäjän anttialfthan kuva
Antti Alfthan

Älähän huoli. Mikään ei takaa että pysyisin täydellä ymmärryksellä vielä rokkareitten vanhainkodissakin, joten toivoa aina sopii.

Käyttäjän 1203pl kuva
Pekka Lukkala

On erittäin epätodennäköistä, että henkilö, joka on asunut pitemmän aikaa ulkomailla ja tottunut ihmisten erilaisuuteen, saisi jonkinlaisen nuivuusherätyksen ja alkaisi pääsääntöisesti erilaisuutta vastustamaan tai pelkäämään.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

... ja ehkä suvaitsevaistossa ilmiötä katsottaisiin eri näkökulmasta, jolloin kysymys olisikin nuivuuteen nukahtamisesta.

Käyttäjän 1203pl kuva
Pekka Lukkala Vastaus kommenttiin #5

Kumpi katsonta on mielestäsi parempi?

Käyttäjän 1203pl kuva
Pekka Lukkala Vastaus kommenttiin #5

Avoin erilaisuuden hyväksyminen vai impivaaralaisuus?

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko Vastaus kommenttiin #7

Tarjoat kiusallisen vähän vaihtoehtoja, Pekka! Jossain noiden puolivälissä lienee kultainen keskitie, jossa "arvaa oman tilansa, antaa arvon toisellekin".

Käyttäjän 1203pl kuva
Pekka Lukkala Vastaus kommenttiin #8

Niinpä niin. Itse kommentissani arvioin ainoataan sitä, miten joistakin ihmisistä tulee suvakkeja ja toisista taas ei.

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

Kivaa luettavaa, kiitos.
Zuumailin myös rivien välit, ei sieltä Lapinlisääkään näyttänyt löytyvän.

Käyttäjän anttialfthan kuva
Antti Alfthan

Ennen kuin rupean nukkumaan, on kerrottava nuivuudestammekin. Aberdeenista on kyse, jälleen.
Kerroin että alkukesästä meillä oli henkilökohtaiset teltat. Minulla oli kaksi omaa, joten en kuulu tähän juttuun muuta kuin lauman osana. Kun nimittäin väkeä tuli enemmän, ruvettiin majoittamaan kaksi henkeä per teltta, pääsääntöisesti, mutta edelleen Aberdeen nukkui yksin (silloin kun yöpyi leirissä). Tähän oli syynä harjoittamamme syrjintä.
Tällä entisellä brittisotilaalla oli niin väkevä jalkahiki, että kukaan miehenpuoli ei suostunut nukkumaan kahta metriä lähempänä Aberdeenin jalkoja, sukkia tai kenkiä. Ehdottomasti. Eli tässä asiassa syrjimme, kollektiivisesti.
Naiset eivät, mutta se on jo eri tarina. Itä-Essex kuhisi suvaitsevaisia naisia.

Toimituksen poiminnat